Kolumni: Miltä urheilu tuntuu?
Urheilumaailma alkaa aueta yhä kiihtyvällä tahdilla. Se on pelkästään positiivinen asia. Sporttibisnes pitää osaltaaan talouden rattaita pyörimässä ja se osa ei useinkaan ole ihan pieni. Se tarjoaa työtä suoraan tai välillisesi miljoonille ja taas miljoonille ihmisille.
Minä olen yksi heistä.
Olen ollut puolionnellisessa asemassa, kiitos tämän sivuston. Teen töitä yritykseni kautta useammalle asiakkaalle ja tämän sivuston omistava Game Lounge oli niistä ainoa, jonka kohdalla koronaviruksella ei ollut tekemisiini tai laskutukseeni mitään vaikutusta.
Kaikki muu katosi yhdessä yössä. Monella kollegalla kohtalo oli paljon kovempi. Ihan kaikki katosi yhdessä yössä.
***
Olenko kaivannut urheilua? Loppujen lopuksi yllättävän vähän. Omalla tavallaan tätä pysähtynyttä urheilua on ollut ihan mielenkiintoista seurailla. Etenkin, kun olen hieman tegnelliläis-lukashenkolaista koulukuntaa koronan suhteen.
Siksi tilanne on näyttäytynyt lähinnä kuriositeettina. Jos olisin diktaattori, en olisi pysäyttänyt yhteiskuntia siinä määrin, kun ne nyt monin paikoin pysäytettiin.
Voi olla, että on ihan hyvä, ettei minulla ole itsevaltiaan valtuuksia.
Mutta jos en olekaan urheilua siinä mitassa kuin se urheilutoimittajalle näyttäytyy, ihan mahdottomasti kaivannut, niin urheilusta olen ikävöinyt monia asioita.
Vaikkapa nyt SM-liigan playoff-vaihetta. Tänään peli täällä, huomenna tuolla. Panokset tapissa, pelaajat ja valmentajat äärimmäisen keskittyneitä, kukin omalla tavallaan.
Välipäivän 15-20 minuutin haastattelusessiota jonkun pelaajan kanssa. Joistakin saattaa aistia, mitä huomenna tuleman pitää, toisista ei ollenkaan.
Sitä tunneskaalaa, kun ottelusarja menee poikki. Ei omaani, vaan joukkueiden ja fanien. Missään muualla pettymys ja riemu eivät istu samalla tavalla sylikkäin kuin urheilussa.
Jääkiekon MM-kisoja, totta kai! Niistä jo aiemmin horisinkin. (Horinat löytyvät täältä, täältä, täältä ja täältä.) Uusia tai jo aiemmin nähtyjä kaupunkeja. Puuduttavaa alkusarjaa ja loputonta juttumäärää. Sitten vihdoin niitä tosipelejä ja tarinoita.
Joutavaa - mutta niin tärkeää - paskanjauhamista iltaoluella kollegojen kera. Jopa kolmen viikon työputkesta seuraavaa tyhjyyden tunnetta.
Esimerkiksi näitä on ollut ikävä, eikä niiden konkreettisesta paluusta ole mitään tietoa.
***
Paljastan nyt salaisuuden. En ole vuosikausiin oikein jaksanut seurata urheilua televisiosta. Pystyn toki pakottamaan siihen itseni, jos tarve vaatii. Olen silti aina vaalinut ajatusta, että urheilutoimittajan työssä onnistumisen kannalta on aivan oleellista olla urheilutapahtumissa paikan päällä niin paljon kuin mahdollista.
Tästä on olemassa eriäviäkin mielipiteitä, mutta ainakin työ tuntuu paljon mielekkäämmältä sillä tavoin.
Maanantaina puolen päivän jälkeen menen työkeikalle Jyväskylän Harjulle. Siellä heitetään keihään kutsukilpailu. Se on ensimmäinen urheilutapahtuma Suomessa lähes kolmeen kuukauteen. Myöhemmin päivällä ympäri maan kisataan myös muutamissa muissa yleisurheilulajeissa.
Lämpötilan Jyväskylässä pitäisi olla 20 astetta, puolipilvistä ja poutaa. En olisi uskonut, että urheilutoimittajana urheilutapahtumaan meno voisi yli kahden vuosikymmenen jälkeen tuntua jotenkin erityiseltä, mutta nyt se tuntuu.
Terassitkin ovat silloin auki. Naurettavat aukiolorajoitukset pelkkää holhousta ja humpuukia toki, mutta ehkä tämä tästä...
