Heikkilän MM-lätkähorinat, osa 1: Rapaa Ruudulle, Molsonia Selänteelle
Ellei jääkiekon MM-turnausta olisi peruttu koronavirusrajoitusten vuoksi, olisi nyt edessä finaaliviikonloppu. Kisoja vuodesta 2007 lähtien toimittajana kiertänyt Tuomas Heikkilä ei ota kantaa siihen, miten playoff-vaiheen peleissä olisi käynyt, vaan muistelee sen sijaan omaa taivaltaan näillä reissuilla - kisatapahtumia unohtamatta.
Jonkun merkittävän MM-hahmon muistelot olisivat epäilemättä mielenkiintoisempia, mutta ainakaan näitä ei ole mihinkään muualle kirjoitettu. Tämä on neliosaisen juttusarjan ensimmäinen osa.
2007, Moskova.
Nuoren miehen ensimmäinen MM-kisakomennus. Joskus olen jälkeen päin miettinyt, että oli onni onnettomuudessa, kun olin tässä vaiheessa jo käynyt kertaalleen Moskovassa, legendaarisessa joulunalusturnauksessa 2004. Muuten olisi voinut mennä sormi suuhun turnauksen ja kaoottisen suurkaupungin melskeissä.
Leijonat otteli uutuuttaan kiiltävässä Hodinkassa, joka osoittautui sittemmin enemmän tai vähemmän kertakäyttöareenaksi. 2016 kisoissa se ei kelvannut enää MM-näyttämöksi, eikä siellä muutenkaan ole jääkiekkoa pelattu vuosikausiin.
Työnteon kannalta paketti oli toimiva. Mediakeskus oli rakennettu hallin käytävälle ja sieltä mediakatsomoon oli matkaa kymmenen metriä ja muutama porras. Haastattelualueelle pääsi kätevästi hissillä aivan mediakeskuksen vierestä.
Sinne käveltiin mediaravintolan läpi. Se oli MM-areenan ainoa paikka, josta sai olutta sekä muita alkoholipitoisia juomia. Venäjällä oli ainakin tuolloin voimassa laki, joka kielsi alkoholitarjoilun urheilutapahtumissa. Tämä oli katkera pettymys monelle kisaturistille.
Veteraanikollega Ilkka Kulmalan kanssa asuimme reilun kahden kilometrin päässä Hodinkasta klassisessa Sovjetski-hotellissa. Alkusarjan Suomi-Venäjä -ottelun jälkeisenä iltana aulabaarissa pöytään istui Venäjän television poninhäntäinen laitatoimittaja, esittäytyi muistaakseni Iljaksi.
"Jarkko Ruutu is a fuckin' bastard", puuskahti hän alkajaisiksi, kun Ruutu oli kohdellut hieman kaltoin Venäjän kapteeni Petr Schastlivya.
Kulmala vetäytyi yöpuulle ja venäläiskollega oli päättänyt käännyttää minut Jarkko Ruutua vastaan. Hän pontevoitti yritystään tilaamalla pöytään jatkuvasti vodkaa. Kun tunteja myöhemmin toikkaroimme hissiin, oli Ilja jo sitä mieltä, että Ruudun kaltaiset pelaajat ovat omalle joukkueelleen äärettömän arvokkaita ja että Ruutu mahtuisi Venäjän porukkaan milloin tahansa.
Puolitoista viikkoa myöhemmin leijonat hiljensi Hodinkan ja passitti Venäjän pronssiotteluun. Iljaa en muista sen koommin nähneeni.
2008, Halifax ja Quebec.
Ylpeys, mutta myös hämmennys, ovat sanat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen historian ainoista Kanadassa pelatuista miesten MM-kisoista. "Skoda cupista" kun ei silloin(kaan) kovin paljon jääkiekon emämaassa piitattu.
Mutta kanadalaisten jääkiekkoa kohtaan tuntema ylpeys ja rakkaus on jotain sellaista, jonka oivaltaa kunnolla vasta maassa vieraillessaan. Ylpeydellä ja rakkaudella he isännöivät myös MM-kisoja, vaikka eivät selkeästi täysin ymmärtäneetkään, miksi eurooppalaiset turnauksesta niin kovin vouhottavat.
Stanley cupin pudotuspelithän ovat meneillään!
Hämmennyksen aihe olivat myös paikalle laivatut Skodat. Merkkiä ei ainakaan tuolloin myyty Kanadassa ollenkaan ja vaihdekeppikin herätti automaattivaihteisiin tottuneissa kuljettajissa hämmennystä. Nämä olivat muuten käymistäni kisoista toistaiseksi ainoat, joissa myös mediaa kuljetettiin kisaorganisaation henkilöautoilla. Muuten ne on aina varattu erilaisia vip-hahmoja varten.
Skoda-kuljetukset tulivat tarpeeseen, Halifaxin harjoitushalli kun sijaitsi viitisen kilometriä pääareenalta. Se oli 1950-luvulla rakennettu ehkä 3000-4000 katsojan Jäähalli isolla jiillä. Välipäivinä rampattiin siis siellä.
Itse Halifax Metro Centre sijaitsee aivan kaupungin keskustassa osoitteessa 1800 Argyle Street. Halli vietti silloin kolmekymppisiään, eikä sitä ollut MM-kisoja varten ylen määrin ehostettu. Toimiva se kuitenkin oli ja sympaattisella tavalla nukkavieru.
300 000 asukaan Halifaxin keskusta on pikkukaupunkimaisen kompakti, hyvä jos kilometrin halkaisijaltaan. Asujaimisto on levinnyt laajalle kuin Espoossa konsanaan. Metro Centren vieressä sijaitsi kylän ainoa yökerho, Cheers nimeltään. Eräänä iltana tallustimme kollega Marko Leppäsen kanssa mestoille ja hämmästys oli suuri, kun oven edessä oli kolme poliisiautoa vilkut päällä.
Kohta puoliin kaksi virkavallan edustajaa raahasi ulos järkälemäisen miehen, joka osoittautui NHL-tappelija Raitis Ivanansiksi. Uransa ainoissa MM-kisoissa pelannutta latvialaista seurasi vähemmän järkälemäinen, mutta vähintään yhtä pelottava kaveri, Latviaa tuolloin valmentanut Olegs Znaroks. Riitapukarit sullottiin eri autoihin ja vietiin pahnoille.
Leijonat hyvästeli Halifaxin puolivälierävoitolla Yhdysvalloista ja matkasi mitalipeleihin Quebec Cityyn. Jos Halifax oli kuin sympaattinen maalaiskylä, oli Quebec upea, tyylikäs ja itsetietoinen. Kyllä, hyvin ranskalainen. Joskus olen miettinyt, että jopa ranskalaisempi kuin ranskalaiset itse.
Suomi voitti pronssia ottelussa, jonka piti muka olla Teemu Selänteen viimeinen maajoukkuepeli. Viimeinen se MM-kisoissa olikin, mutta Selänne pelasi tämän jälkeen vielä kahdet olympialaiset. Pronssipelin jälkeen legendaa sai odotella haastattelualueelle toista tuntia doping-testin vuoksi.
Selänne hihkui juoneensa viisi pulloa Molson-olutta testistä suoriutuakseen ja vaikutti pronssimitaliin silminnähden tyytyväiseltä. Päävalmentaja Doug Shedden liikuttui prenikasta kyyneliin.
Finaalin jälkeen eräässä kaupungin suosituimmista yökerhoista temmelsi karvahattupäinen nuorimies, joka kantoi vodkatarjottimia vierasiinkin pöytiin ja oli sonnustautunut Venäjän pelipaitaan numero 8. Hän oli muuan Aleksander Ovetshkin, joka ei ollut käynyt finaalin jälkeen edes suihkussa. Varusteistaan tuore maailmanmestari oli sentään luopunut, pelipaitaa lukuun ottamatta.
Venäjän ja Kanadan välinen finaali Quebecin Le Coliséessa on omalla tavallaan yhä edelleen ikimuistoisin MM-ottelu, joka on ollut kunnia paikan päällä todistaa.
2009, Kloten ja Bern.
Finaalipaikkakunta Bernin ohella kisoja piti isännöidä Zürichin, mutta kaupungit eivät päässeet millään yhteisymmärrykseen siitä, kummassa MM-pokaali jaetaan. Niinpä Zürich vetäytyi suutuspäissään kisajärjestelyistä kokonaan ja toisen alkulohkon isännäksi nimettiin Kloten - tuo Sveitsin Muurame tai Kauniainen, ihan miten haluatte.
Tohdin epäillä, ettei Klotenin "vajan" kaltainen halli läpäisisi MM-kriteerejä missään muualla, kuin kansainvälistä jääkiekkoliittoa IIHF:aa isännöivässä Sveitsissä. Areenan mediakeskus sijaitsi noin puolen kilometrin päässä paikallisessa uimahallissa!
Olin Ylen kisatiimissä mukana ja työnteko parin-kolmenkymmenen ihmisen porukassa televisioon ja radioon oli hyvinkin erilaista kuin tekstin paukuttaminen yksinään. Loistava porukka ja hieno reissu!
Ässät ja Sport olivat pelanneet ikimuistoisen liigakarsinnan ja sekä Alpo Suhonen että Juhani Tamminen kuuluivat asiantuntijakaartiimme ja se sähköisti etenkin ennakkoon tunnelmaa. Hyvin herrat kuitenkin samaan studioon mahtuivat.
Suomalaisen urheilun toisinajattelija Suhonen tiedetään laajasti sivistyneeksi mieheksi ja sen ohella hän on myös armoitettu tarinankertoja. Ja kun Apen kanssa käveli Allegra-hotellillta hallille, oli joka kerta useampi ihminen nykimässä häntä hihasta.
Suhonen valmensi Klotenin Sveitsin mestariksi 1996 ja 1997, eikä kylä ollut mestarivalmentajaansa reilussa vuosikymmenessä unohtanut.
Ape on todennäköisesti myös maailman ainoa jääkiekkovalmentaja, joka pystyy vaivattomasti pitämään noin 45 minuutin luennon erilaisista grappalaaduista ja tuon italialaisen kelpo rypäletisleen syvimmästä olemuksesta.
2009 oli Jukka Jalosen debyytti leijonien päävalmentajana. Vuotta aiemmin rennosti läppää heitellyt kakkoskoutsi oli tiessään, Jalonen oli matkalla kohti Jöröjukkaa, jonka näkisimme tulevina vuosina.
Kaikki playoff-vaiheen ottelut pelattiin Bernissä, jossa leijonat taipui puolivälierässä Yhdysvalloille 2-3. Jenkkipojat viettivät edellisenä päivänä kosteahkoa iltapäivää Sveitsin pittoreskin pääkaupungin terasseilla Dustin Brownin johdolla, mutta vain iltapäivää.
Ratkaisupelissä Yhdysvaltain ilme oli kirkas ja meininki rentoa, toisin kuin ryppyotsaisemmalla tulokulmalla kamppailua lähestyneellä Suomella.
